Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa blogiini siitä, millaista on ollut palata takaisin Suomeen Intian lämmöstä. Murrosvaiheet ovat kuitenkin aina suhteellisen kiireisiä, eikä siihen ole ollut aikaa. Tänä aamuna avasin sähköpostini ja siellä odotti mukava yllätys; minua pyydettiin kirjoittamaan olotilaani nyt Suomeen palattuani! Päätin siis samantien avata koneen ja kirjoittaa ylös kaiken, mitä nyt olen palatessani ajatellut ja kokenut.
Kun kone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle, olin umpijäässä ja kuumeessa. En meinannut jaksaa nostaa rinkkaani hihnalta. Täysin odotuksiani vastaan, rinkkani oli selvinnyt ehjänä ja ilman tullin avauksia koko vaihdosta! Hieman musta se tosin oli, sillä lentokoneesta oli jotakin ihme mustaa tomua irronnut. Heihei oranssi rinkkani! Ulos ovista pimeään iltaan ja kylmään sellaiseen. Saatoin olla suhteellisen koominen näky polvipituisissa haaremihousuissani ja polvipituisessa takissani ja huivissani. Kylmä tuuli iski vasten kasvoja ja hieman masensi jo heti alkuun. Autoon päästessäni tuijottelin vain hämmästyneenä ikkunasta ulos ja luin kaikki kyltit ääneen. Herranen aika, täällä on suomeksi kirjoitettu kaikki kyltit!
Ensimmäinen järkytys taisi olla kauppakeskus seuraavana päivänä. Suuntasin Itäkeskuksen Herkkuun ja seisoin varmaankin 15min tuijottaen karkkitiskiä. Täällä oli niin paljon karkkia ja niin erilaisia! Intiassa, kun kaikki karkit olivat lähinnä pullaa tai keksiä, (kaupoista vaihtorahoina saadut karkit tosin olivat vain limalöllöjä!) Muutaman päivän päästä olin jo sitä mieltä, että Suomen talvi on ihan mukava. Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä ja pakkanen kiristi kivasti poskia. En ole ikinä pitänyt talvesta ja ajattelin, että pidän siitä vielä vähemmän Suomeen palatessani, mutta kai minussa pieni pohjoismaalainen asuu jossakin syvällä.
Intiasta minuun tarttui kyllä yksi tapa: indian headnod. Välillä se on melkeinpä rasittavaa, ja välillä en edes itse huomaa sitä. Olen myös alkanut kiinnittämään huomiota intialaisiin Suomessa. Tuntuu, että kaikkialla on intialaisia. Myös insidevitsit puskevat läpi. Aina, kun jotain outoa tapahtuu, voi sanoa: "because of India!" Samoin mm. seuraavat lauseet: "In India we have no electricity!" "Stupid foreigner!" "Oukies!" "No problem!"
Pahinta oli kuitenkin murrosvaihe, jota edelleen käyn läpi. Ei ole mitään pysyvää tällä hetkellä. Koulujen pääsykokeet iskee päälle ja ne tulevat pitkälti määräämään sen, minne muutan. Työt täytyi hakea uudestaan ja säätää koko elämä kirjaimellisesti uudestaan. Kerrassaan hämmentävää aikaa. Kellolla ja kalenterilla on taas väliä. Intiassa oli aivan sama, mikä päivä tai paljonko kello oli. Nyt kello ja päivämäärät määräävät taas koko elämääni. Ahdistavaa.
Joku saattaisi kysyä, miksi sitten palasin Suomeen. Suurin syy oli varmasti pääsykokeet. Olen aina halunnut päästä teatterikorkeakouluun opiskelemaan ja nyt hain sinne melkeinpä hetken mielijohteesta. Hetke mielijohteesta, koska en ole ikinä uskonut olevani niin hyvä, että minun edes kannattaisi lähteä hakemaan sinne. Nyt kuitenkin laitoin paperit vetämään ja pääsin pääsykokeisiin! Toinen syy oli varmasti psyykkinen puoleni. Tuntui siltä, etten pysty täysin ruumiin ja sielun voimin nauttimaan hetkestä, jollen korjaa ensin kaikkea, mikä minua alitajuisesti painaa.
Kaikinpuolin kaipaan Intiaa ja sen hälyä. Se on jäänyt pysyvästi sydämeeni ja aion taatusti matkustaa sinne vielä takaisin! Seuraavaksi kolutaankin sitten Pohjois-Intia läpikotaisin!
Tämä taitaa olla matkablogini loppu. Se kulki mukanani pitkään ja se kehittyi jollakin asteella päiväkirjakseni, joka piti kiinni todellisuudessa ja ajantajussa. Nyt on aika sinetöidä se ja palauttaa se hyllyyn muiden aarteiden joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti