Fiiliksiä ja ajatuksia...

Day 43 - Anjuna, Mapusa, Panaji, Vasco Da Gama

Yöllä tuli valvottua taas aamun pikkutunneille asti. Ajattelin, ajattelin ja ajattelin. Nyt en tiedä, mihin päin lähden astelemaan. Polkuja on auki joka paikkaan. Haluanko astua pimeälle polulle, joka houkuttelee eniten, mutta jonka päätä en näe. Vai valitsenko tutun ja turvallisen polun, joka ei välttämättä saa minua onnelliseksi.

Aamulla käväistiin syömässä Oasiksessa ja siitä ajelin Fleamarketeille laittamaan rastoja. Nainen sanoi minun olevan ajoissa, vaikka sovittiinkin klo 1130. Kysyi voinko tunnin pyöriä markkinoilla ja tulla takaisin. Sure. Lähdin siis kävelemään kohti Omia. Matkalla rannalla törmäsin kolmeen intialaiseen poikaan, jotka ottivat kanssani kuvia ja pyysivät lähtemään Keralaan. Pitää kuulemma facebookiin lisätä. Welcome to India!

Juuri kun pääsin takaisin marketille, törmäsin hollantilaiseen mieheen Saeediin. Juteltiin niitä näitä ja hän pyysi minua chaille. Pahoittelin kovasti, etten kerkiä, sillä olin menossa laitattamaan tukkaani. Vaihdettiin kuitenkin numeroita. Näin sitä tutustuu uusiin ihmisiin.

On jännää, kuinka sitä ajatteleekin jo englanniksi. Matkalla tuli vastaan kaksi brittimiestä moottoripyörillä. Hetken he ihmettelivät missä ovat, kunnes kysyin, mitä he etsivät ja neuvoin tien. Ajattelin automaattisesti englanniksi kaiken, mitä meinasinkin sanoa. Välillä se menee kyllä toisinkin päin. Ajattelen kaiken Suomeksi ja sitten en osaa sanoa yhtään mitään englanniksi! Pitäisiköhän sitä alkaa puhumaan pelkkää englantia?

Välillä tulee myös hetkiä, kun tekisi mieli juosta rannalla ja huutaa, koska yksinkertaisesti vain on niin iloinen. Toisaalta välillä tekee myös mieli vain maata sängyllä ja itkeä. Itkeminen ei ole minulle mikään itsestäänselvyys, ei todellakaan. Olen aina tarvinnut "pakopaikan" mihin paeta, kun maailma kaatuu päälle. Suomessa saatoin lähteä juoksemaan yöllä, kun kaikki nukkuivat. Laput korville, sykemittari päälle ja metsään. Pystyin juoksemaan monta kilometriä ja ajatella koko ajan. Täällä pelkäsin, etten löydä sellaista paikkaa. Joka paikassa on ihmisiä, eikä täällä ole metsiä. Sitten löysin tuon rannan piilon. Sinne voin piiloutua, kun maailma kaatuu päälle.

Ajattelin eilen sitä, mitä kaikkea kaipaan suomessa. Kaikki asiat ovat lähinnä fiiliksiä. Tietenkin kaipaan perhettäni ja ystäviäni, mutta niiden myötä nousee kuvat kaikesta, mitä olemme tehneet. Kaipaan:

-Kauppatorin hälyä Helsingissä. Sitä että aurinko paistaa ja lokit huutavat.

-Mustikkamaan kallioita ja niillä istumista aamulla, kun aurinko nousee.

-Linnanmäen iloisia nauruja ja huutoja. Popcornin ja hattaran tuoksua.

- Laiturilla istumista viilenevässä kesäillassa.

- Tennispalatsin penkkiin istahtamista juuri ennen elokuvan alkua.

- Tuomiokirkon rappusilla istumista kauniina kesäpäivänä.

- Kävelyä vesisateessa Helsingin keskustassa. Sitä, että kastuu läpimäräksi ja voi sen jälkeen mennä sisälle, pukeutua lämpimään pyjamaan ja istua viltin alla kynttilänvalossa.

- Syysillassa parvekkeella istumista hyvän ystävän kanssa shishaa polttaen.

Voisin listat noita hetkiä miljoona lisää. Ne ovat kaikki kuvina päässäni. Jotkut ystävistäni tietävätkin, miten ajattelen. Aina, kun sanon jotain ääneen, ajattelen sen kuvina. Katselen ikäänkuin elokuvaa puhuessani tai kuunnellessani, kun joku puhuu. Siksi saatan vaihtaa puheenaihetta lennosta. Kuvasta tulee mieleen toinen kuva etc. Siksi kuulemma olen myös niin hyvä kirjoittamaan. Voin luoda itselleni illuusioita, jotka sitten vain kirjoitan ylös sellaisena, kuin ne näen.

Nyt on rastat päässä ja tunnen oloni taas itsekseni. Guesthousella kävin pakkaamassa kamat ja sitten lähdettiin Juhon kanssa kohti paikallista "bussipysäkkiä." pysäkiltä hypättiin bussiin, jonka lipunmyyjä huusi kovaan ääneen: "Mapusa, Mapusa, Mapusa,Mapusa!" bussilla siis Mapusaan, Mapusassa haettiin varaamamme junaliput ja paikallisbussilla kohti Panajia. Lauleskelin koko bussimatkan ja edessäni istuvat kolme intialaista miestä tuijottelivat hölmistyneenä kattoon ennen kuin tajusivat, että minä laulan. Olipas miehillä kyllä leveät hymyt tämän jälkeen.

Olen harkinnut, että lähden paikallisesta apteekista ostamaan unilääkkeet. Ei silleen, että minulla unensaamisen kanssa ongelmia on, mutta unien kanssa kylläkin. Yöllä herätessä ei tiedä onko nähnyt unta vai ei. Ainakin lääkkeet veisivät kaikki sairaat unet pois.

Panajin bussipysäkiltä ostettiin liput Vasco Da Gaman bussiin. Hetki kyllä meni, sillä lipunmyyjä päätti juoda kupin chaita välissä. Tavallaan se piirre on hieno täällä. Mihinkään ei ole kiire. Ihan se ja sama mikä päivä on ja paljonko kello on. Aika on rajatonta.

Saavuttiin Goan pääkaupunkiin Vasco Da Gamaan. Yllättävän siisti kaupunki vaikka koiria onkin enemmän. Seikkailtiin lähellä olevaan hotelliin ja kuulimme positiiviseksi yllätykseksi huoneen yöltä maksavan 700Rs. Otimme siis tämän. Suihkua ei ole, mutta oma parveke. Vuodevaatteet myös ihan siistit. Seuraavaksi syömään jotakin ja ilta ajateltiin viettää kokeilemalla Juhon ostamaa matkashishaa! Huomenna aikainen herätys, sillä juna lähtee klo 710am.