With an indian headnod

Day 46 - Hampi, Hospet, Hubli

  Näin todella outoa unta taas vaihteen vuoksi. Olin mäkissä töissä ja lapsuudenkaverini Henna oli siellä uutena vuoropäällikkönä. Minulla oli huono olo ja Henna antoi minulle potkut, koska palvelin niin hitaasti. Olipas stressaava uni. Henna, minulla on ikävä sinua!

Ennen yhdeksää kävi guesthousen omistaja koputtelemassa ovella ja kyselemässä aiommeko olla vielä yhden yön vai lähdemmekö. Ei muuta kuin kamojen pakkaus  ja syömään german bakeryyn aamiaista. Matkalla törmättiin taas suomalaiseen perheeseen kahden lapsen kanssa. Olivat olleet intiassa 1,5kk ja saman verran jäljellä. Jännää kuinka tänne ihmiset tulevat niin pitkäksi aikaa lomalle, verrattuna johonkin muuhun paikkaan.

Haettiin junaliput ja juteltiin perheen kanssa jonkin aikaa. Selvisi, että heillä on asunto Bagassa ja ovat tulossa samalla junalla Goalle kanssamme. Mentiin istumaan joen varteen nurmikolle ja aloin väkertämään ruohoseppelettä. Oli kuin Suomessa olisi istunut. Oli kuuma, linnut lauloivat ja istuin nurmikolla. Kun avasi silmät ja näki temppelit tajusi, ettei enää ollut Suomessa. Tein muutaman kärrynpyörän ja seisoin käsilläni ja sitten alkoi voimat loppumaan. Maailmasta katoaa värit, kun tulee liian kuuma. Se on tavallaan hienoa. Kuin katsoisi mustavalkoelokuvaa. Mentiin siis lähellä olevan guesthousen ravintolaan ja tilasin Maazan ja mango milkshaken. Oi tätä tunnelmaa!

Joen yli takaisin bazaarien puolelle ja bussia metsästämään. Kuultiin Jonilta ja Jennyltä, että täältä Hospettiin liikennöi "teatteribussi", mikä maksaa 20Rs ja jossa on isot ja hienot penkit sekä pöydät. Kiivettiin ihan jumalattoman kokoinen mäki ylös ja juuri ennen huippua tuli bussi vastaan, joka ajoi alas sinne, mistä juuri tulimme. Epic fail. No jäätiin istumaan rauniolle mäen päälle ja jäätiin oottamaan bussia. Polvi alkoi oireilemaan. Särkee aivan mielettömästi ja turposi taas. Huomenna ei taideta kävellä. Pakko löytää apteekki ja vahvoja särkylääkkeitä.

Bussimatka oli kyllä elämys. "teatteribussimme" todellakin näytti teatterilta sisältä. Sisällä oli pylväitä ja bussikuski oli aivan sekopää. Ratti kääntyi laidasta laitaan ja torvi soi. Olo oli, kuin olisi istunut ralliauton kyydissä, mutta ilman kypärää ja turvavyötä. Nyt todellakin näki, että Intian liikenteessä pätee ainakin yksi laki: suurin menee ensin. Tapasimme yhden italialaisen naisenkin, joka oli muuttanut Lontooseen.

Hospetin linja-autoasemalta kävelimme ehkä 1km verran juna-asemalle. Siellä tapasimme saman suomalaisen perheen kuin aiemmin Hampissa. Juttelimme heidän kanssaan ja rapsuttelin juna-aseman koiria. Tuli myös juotua hyvää chaita asemalla. Juna oli melkein tunnin myöhässä, intialaisilla kun ei koskaan ole kiire. Junassa taas yläpeti. Tässä mennään taas seuraavat 3h. Sitten vaihto Hublissa.

Kello on puoli kymmenen ja juna on kuulemma tunnin päästä vasta Hublissa. Toivottavasti ei tule kiire seuraavaan junaan. Nukahdin hetkeksi ja näin kauheata painajaista. Kun heräsin, en hetkeen saanut happea. Kamalin junamatka ikinä. Koira nukkui käteni päällä ja se lämmitti mukavasti. Oli kuin pieni kuumavesipullo olisi ollut kiinni kyljessäni. Kun käännyin selälleni ja katselin kattoon, olisin voinut kuvitella olevani laivassa veden alapuolella olevissa hyteissä. Hyi olkoon! Loppumatka tuijotettiinkin sitten älyttömän kokoista torakkaa, mikä juoksi ympäri junan lattiaa ja intialaiset ihmettelivät, kun tyhmät länkkärit syötti koiralle leipää.

Hublin asema oli suhteellinen järkytys. Laiturilla juoksenteli torakoita sinne tänne ja haisi... Hmm, aivan siltä itseltään. Istuttiin hetkeksi aloillemme ja nuori intialainen poika kyseli minne olemme menossa ja nimeä. Nappasin koiran syliin ja lähdettiin kävelemään ulos koiraa käyttämään. Matkalla poika ensin silitteli koiraa sylissäni hyvinkin viattomasti, kunnes ei enää silitellytkään koiraa vaan kouri rintojani. Hetken mietin, voinko tirvaista poikaa, kunnes tulin siihen tulokseen etten kuitenkaan. Ahdistusaalto. Melkein teki mieli itkeä, mutta päädyin vain keskittymään asemaan. Ulkoa sisälle ja laiturille odottamaan junaa, jossa törmäsimme taas samaan suomalaiseen perheeseen. Tilanne rauhottui. Onneksi en ole yksin liikenteessä. Juho blokkasi jätkät hienosti. Enää reilu 6h ja pääsee takaisin kotiin. Ainakin melkein. Ensin kutsuu Margao, sitten Mapusa ja sitten vasta Anjuna.