Aamulla tuttuun tapaan aamupalalle Oasikseen. Sieltä oli tarkoitus lähteä Vagatoriin ostamaan reissulippuja vesiputouksille, mutta Helena soitti ja ilmoitti, että Bob voi tehdä rastani tänään. Niinpä Helena tuli hakemaan minut ja ajettiin Chapporaan, missä Bob asui. Juuso lähti kävellen tällä aikaa hakemaan meille lippuja. Reissu siis on perjantaina edessä! Bob alkoi säätämään rastoja päähäni ja alkoi väsyttämään aivan mielettömästi. Juteltiin niitä näitä ja nämä tiibetiläiset miehet kertoivat tekevänsä myös tatuointeja. Niinpä tämä toinen mies alkoi piirtämään tussilla käteeni hahmotelmaa. Tällä välin näin ensimmäisen apinan! Miettikää ihan oikea apina! Se oli keskikokoinen ja musta ja pitkäkarvainen! (Okei, ei ole ehkä normaalia saada tällaista hepulia apinasta, mutta apina!) Selvisi myös, että Cutie asuu jossakin lähellä. Se meinaan nukkui koko operaation ajan jaloissani.
Pojille tuli nälkä ja he laittoivat intialaisen nuoren pojan hakemaan ruokaa, palkkiota vastaan tietenkin. Niinpä söimme kalaa ja currykastiketta riisin kanssa intialaiseen tapaan ilman välineitä ja lautasia. Kala oli hyvää, vaikkakin suhteellisen täynnä ruotoja. Ja aterian jälkeen operaatio jatkui. Vaihdettiin paikkaa lähellä olevaan baariin, missä Helena maalasi seinävaatetta ja sain jutella Helenan kanssa samalla, kun päätäni rastoitettiin. Baarin omistaja kantoi olkapäällään pientä äärettömän suloista kissanpentua, rakastuin! Helena myös kertoi, että minun olisi ehkä mahdollista saada töitä baarista. Katsotaan, mitä kesä tuo tullessaan.
Päätettiin jatkaa rastat loppuun huomenna, koska valoa ei ollut enää tarpeeksi. Niinpä sain kyydin kotiin ja mentiin Juuson kanssa syömään Guru baariin. Juuri, kun oltiin tilattu, vieressä oleva palmu "kaatui" päälle! Toisinsanoen siitä irtosi iso lehti ja se romahti alas. Oltiin aivan roskassa! Mutta ai että intialainen ruoka on hyvää! Kanaa kastikkeessa ja intialaista leipää, Naania, maustettuna valkosipulilla ja juustolla. Ja minä, kun en olisi ikinä kuvitellut nauttivani ruuasta. Yleensä syön Suomessa kerran päivässä ja silloinkin ahdistun. Noh, eiköhän kaikella ole tapana selvitä aikanaan.
Tänään kuulin, että olen liian varovainen. Että minun ei pitäisi miettiä niin paljon. Niinhän se on. Miksi miettisin Suomea, kun olen niin kaukana siitä? Tuntuu, että Suomi jotenkin rajoittaa nyt. Toimin periaatteessa niin, että mietin, kuinka se vaikuttaa sitten kun Suomeen tulen. Ja miksiköhän hitossa? Toisaalta aika korjaa. Toivon ainakin niin. Koska jos ei korjaa, joudun jälleen juoksemaan turhaan päin tiiliseinää ja hajottamaan taas osan itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti